Matkustin 12-vuotiaana serkkuni kanssa Helsinkiin. Olimme käyneet Järvenpään kuvataidekoulun kesäkurssin ja säästäneet viikkorahaa painovärien ostamista varten. Näin alkoivat uramme ensimetrit. Innokkaina kankaanpainajina aloittelimme harrastusta juuri tapetoidussa huoneessani, vanhan funkkispiirongin päällä, kunnes äiti kielsi sen. Mummo oivalsi, ettei innokkuutta saa tyrehdyttää toimitilojen puutteeseen ja niinpä muutimme naapuriin, Mummon kellariin. Ensimmäiset painotyöt kuivuivat pakastimen päällä, saunan pesuhuoneessa ja takkahuoneessa.
Harrastus jalostui, kun Mummo esitteli tuotteita ystävilleen ja kiinnostus ostoksiin alkoi. Tulivat kesälomat ja torikorttien hakemukset, Helsingin kaunis kauppatori turisteineen, erilaiset tapahtumat ja joulumyyjäiset. Harrastus innosti hakeutumaan ammattiopintojen pariin. Mummo oli opettanut jo kauan aikaa sitten, että kun jotain myydään, osa myynnin tuotosta sijoitetaan uusiin tarvikkeisiin. ”Vuokraakin” oli maksettu yksi markka kuukaudessa, mutta se sisälsi sähkön, veden, letut ja köyhät ritarit kermavaahtoineen ja mehuineen. Mummon oma bisnes ei ollut siis mitenkään taloudellisesti kannattavaa, mutta kenties henkisesti rikasta. Mummo oli oman aikansa Bisnesenkeli ja saattaisi tänä päivänä olla ylpeä siitä, että kahden neliön painopöydältä on noussut kokonainen perheyritys.
Muistelen lämmöllä lapsuuttani ja Mummon kannustavaa asennetta. Parempaa tukea en olisi voinut saada. Kun kaikki muut kehottivat hakeutumaan jollekin turvalliselle alalle, jos sellaista nyt koskaan on ollutkaan, Mummo kehotti tekemään sitä, mikä tekee onnelliseksi. Sillä tiellä olen yhä edelleen ja voin todeta, että tällä yksinkertaisella ohjeella pärjää.